Sain sitten Kelasta kirjeen jossa kerrottiin että saan tukea psykoterapiaa varten. Olen todella iloinen siitä että pääsen aloittamaan terapian ja saan ihmisen jonka kanssa käydä läpi asioitani. Toivon todella että terapiasta on minulle apua ja lupaan todella sitoutua siihen.

Valoisalta elämän saa näyttämään myös se että olen löytänyt ihmisen jonka kanssa voisi ehkä kehittyä jotain enemmänkin... En vaan uskalla edes toivoa itselleni mitään hyvää koska pelkään putoavani kovaa ja korkealta jos niin teen. Mä niin haluaisin löytää jonkun jolle puhua siitä miten päivä on mennyt ja vaikka kertoa milaista unta on nähnyt. On niin ahdistavaa kun ei ole ketään joka kuuntelisi ja pitäisi hyvänä. Siitä on niin pitkä aika kun olen saanut käpertyä jonkun kainaloon ja tuntenut oloni turvalliseksi. Yritän siis varovasti ajatella että ehkä minullekin on olemassa jossain joku eikä minun ole tarkoitus olla lopun elämääni yksin.

Sitten huonompia uutisia. Oksentelu jatkuu. En oksenna joka kerta kun olen syönyt jotain, ainoastaan silloin kun tuntuu että olen syönyt liikaa. En osaa tällä hetkellä syödä normaalisti, kun syön niin syön ainakin tuplasti normaalia enemmän ja ahmin ruoan niin nopeasti kun vain pystyn. Saan muutaman minuutin hyvänolon tunteen kun ahmin suklaalevyn, ja pari pussia suklaakarkkeja sitten onkin niin huono olo että on sulkeuduttava vessaan oksentamaan. Tiedän ettei nykyinen syömiseni ja oksentamiseni ole normaalia, mutta en vaan tunnu saavan kierrettä loppumaan.

Uskon ja toivon että mua odottaa paremmat ajat ja tää on vaan ohimenevä vaihe joka mun on nyt vaan käytävä läpi. Niin haluaisin olla iloinen ja nauttia elämästä, sillä onhan mun elämässä paljon asioita joista olla iloinen. Tuntuu et oon jotenkin jumittunut siihen ajatukseen et mun elämä on turhaa ja siitä ajatuksesta täytyy nyt päästä eroon.