Nyppii sit taas vaihteeks niin paljon olla täällä töissä et enpä sitten tiedä... Sitä vaan odottaa et kello tulis neljä ja pääsis kotiin peiton alle makaamaan piiloon maailmaa. Maailmaa johon ei voi luottaa. Maailmaa joka saa minut tuntemaan itseni huonoksi. Maailmaa joka on pettymyksiä täynnä. Maailmaa joka ottaa mutta ei anna.

Olen ihastunut. Mutta en uskalla olla. Koska olen aivan varma että se päättyy kuitenkin mun kannalta ikävästi. En vaan voi luottaa toiseen, koska olen niin pessimistinen... Ja onhan noita huonoja kokemuksia kertynyt miehistä ihan riittävästi et ei kauheen sinisilmäisesti suhtaudu asioihin.

No jotakin hyvää, työpäivä alkaa olee jo voiton puolella :) Tänään vois koittaa ahkeroida kotona ku sit ei taas loppuviikosta kerkee, eli siivota, tiskata ja pestä pyykkiä. Sit ku sais kämpän kuntoon niin vois käpertyä sinne sänkyyn kirjan kanssa. Kyllä näin teen!

Päivä lääkkeinä (tähän mennessä): Seronil 60mg, Truxal 25mg, Opamox 15mg ja Xanor 1,5mg.

enkä ees tiedä miks. Mun pitäis olla iloinen. Ehkä mä en vaan osaa olla. Miksi vi**ssa en voi olla onnellinen?????

Mä oon niin pihalla itseni kanssa et en tiedä mitä oikein pitäis tehdä.

Mä taidan olla ihastunut, mut en oikein uskalla ku pelkään et jos tapahtuu jotain ikävää niin mä en vaan enää kestä.

Toinen lekuri kirjotti nyt sitten 100 kappaletta Xanoreita ja Opamoxeja... En kyl tie mitä nappeja pitäis vetää et osais olla niinku muutkin. '

Tänään on tällainen vihaan itseäni päivä. Näitä päiviä on vaan nykyään pelottavan usein.

Kävin sit eilen työpaikkalääkärillä ja sillä ei kyllä oo minkään valtakunnan käsitystä mun olostani. Eilinenkin päivä meni töissä lähinnä itkua pidätellessä... Ja sit se lääkäri kirjoitti mulle yhden paketin Xanoreita, ihan niinku se riittääs muutamaa päivää pidempään. Vituttaa ja masentaa taas lähestulkoon kaikki mahdollinen. Tekis mieli vetää kaikki kotoa löytyvät nappulat kerralla naamariin ja katsoa kuinka käy. Ei tätä paskaa tahdo millään vaan jaksaa. Taidanpa kilauttaa toiselle lekurille ja hakea siltä reseptinTenoxeihin, niillä saa ainakin turrutettua itsensä sen verran et ei haittaa vaik olis paskaaki ku ei mikään tunnu miltään.

No niin, sain nyt puhelinajan lekurille huomiseks. Täytyy kaivaa vanhat reseptit esiin et jos se ystävällisesti uusis sen reseptin. Pakko. En kyllä muuten jaksa.

Kävin taas äsken syömässä ja heti kun sain syötyä ryntäsin vessaan oksentamaan. Mä oon niin kamalan lihava et mä en halua yhtään kiloa tähän ruhoon enää lisää.

Psykoterapia alkaa nyt sitten ensi viikon perjantaina. Toivottavasti saan sille tädille puhutua asioistani ja ongelmistani joita riittää enemmän kuin omiks tarpeiks...

Olen menossa Sen luo huomenna, mut vittu mä luota siihenkään pätkääkään. Mä en vaan voi uskoa et joku olis kiinnostunut musta ja mikä tärkeintä olis uskollinen mulle!!

Ihanaa että on perjantai, ollut niin raskas työviikko että viikonloppu tulee todella tarpeeseen. Olen niin totaalisen kyllästynyt työhöni tällä hetkellä että ei mitään rajaa. Pakko alkaa katselemaan jotain muuta hommaa sillä tämä työ ei tyydytä minua ja mkä pahinta, mua ei arvosteta tippaakaan. Eräskin työkaveri soitti eilen ja kysyi puhelimessa että saako hän ihan suoraan kysyä että mitä minä oikeen nykyään teen. Voi ***tu oikeesti! Vaikka meidän yksikkömme nyt ulkoistettiinkin niin ei mun työni ole muuttunut mihinkään. Tämän viikon olen hoitanut vielä kahden sairaslomalla olevan työkaverini työtkin joten täytyy sanoa että kyllä on aikalailla tullut tehtyä kaikenmoista. Pitäisi varmaan jäädä itse pariksi viikoksi pois niin huomaisivat sitten että en minäkään täällä ihan tyhjän panttina ole...

Mitäs sitä sitten viikonloppuna tekisi? Ei yhtään mitään, ihanaa! Aion vaan olla ja nauttia tekemättömyydestä kun olen koko viikon ollut päivät töissä ja töitten jälkeen painellut tukka putkella johonkin. Huomenna aion myös nukkua niin pitkään kuin vain mahdollista ja kun herään niin juon kaikessa rauhassa kahvia ja luen kirjaa. Huomenna siis luvassa sängyssä makoilua, kahvin juontia ja lukemista, ah autuutta!

Ja mikä parasta, huomenna tapaan ehkä Sen! Huomista odotellessa...

No niin, kerkesin jo iloitsemaan siitä että en ole ahminut ja oksentanut. Olishan se pitänyt arvata että oli liian aikaista iloita. Kävin tosiaan ruokatunnilla syömässä työpaikan ruokalassa, uunimakkara+perunamuusi ja jälkkäri, ne syötyäni tuli niin ällö olo et oli pakko mennä laittamaan sormet kurkkuun. Heti tuli parempi olo kun sai sen kaiken ruoan ulos itsestään. En tiedä mikä muhun taas meni ku oli pakko ahtaa itsensä niin täyteen, on se kumma kun ei osaa syödä kohtuudella, aina pitää vetää överiks.

Oksentaminenkin alkaa sujua jo rutiinilla. Ei tartte enää silmät verestäen kyökkiä puolta tuntia, vaan aika kivuttomasti saa oksennuksen tulemaan. Ei oo kyllä mikään ylpeyden aihe, mut mielummin mä oksennan helpoimman kuin vaikeimmain kautta. Ja edelleen, niin kauan kun ahmin niin minun on myös oksennettava. En vaan voi olla kun tunnen itseni ilmapalloksi joka on vaarassa räjähtää hetkenä minä hyvänsä.